Takana lämmin kesä. Monet olivat kesän uurastukset ja kun syksy saapui, alkoi sadon korjuu. Mustikat, puolukat, omenat ja tyrnit kypsyivät tänä syksynä melkein yhtä aikaa. Sato sadon perään pukkasi päälle niin että kiirettä piti, mutta mukavaa sellaista – enimmäkseen.
Syksyssä on kaksi puolta. Toisaalta on surullista luopua lämmöstä ja valosta. Toisaalta luonto muuttuu värikkääksi ja ilman kuulaus tuo raikkautta. Tuntuu siltä, että voi ja haluaakin antaa itselleen enemmän aikaa. Tehdä sellaista, josta itse tuntee saavansa elämäänsä uutta eliksiiriä.
En ruvennut tällä kertaa ensimmäiseksi selailemaan kotikunnan harrastusesitteitä enkä Joensuun seudun kansalaisopistonkaan ohjelmaa. Vaan aloin miettiä, mitä minä tarvitsen, mikä minua kiinnostaa ja mitä haluaisin opiskella ja harrastaa. Ja sitten vasta rupesin katselemaan, mitä on tarjolla eri järjestäjillä.
Keväällä otimme seuraksemme pienen iloisen koiranpennun. Kun koiraa ei liiemmin ole ennen ollut, niin ei kai se tuhmenna, jos menee pentukurssille saamaan opastusta koiran kouluttamiseen perustavoille. Lisäksi tuntui, että jotakin liikunnallista pitäisi olla myös ohjelmistossa. Myös ruostunutta kielitaitoa – aivo jumppaa samalla – olisi hyvä kohentaa. Minulle sopiva miesten liikuntaryhmä löytyi, samoin kuin englannin kurssi vähäisen perustaidon omaaville. Kaikkia mainittuja tarjoaa Joensuun seutuopisto.
Syksyisin sitä miettii näin eläkeläisenä, mitähän sitä talven mittaan tekisi, ettei kelottuisi aivan pystyyn. Ensimmäisenä on mielessä hyöty. Mitä minä hyödyn esim. jostakin kurssista. Samanaikaisesti oikeastaan ajattelee sitäkin, mitä iloa siitä minulle on. Samalla voisi kenties tavata erilaisia ihmisiä. Ja tietenkin, pystynkö kulkumatkan vuoksi kurssille menemään. Nämä lienevät tutut kysymykset monelle.
Me miehet olemme kansalaisopistoissa vähemmistönä. Opistossa kuin opistossa on ainakin 70 % naisia. Mitä pahaa sitten on ”tätiopistoissa”. Ei sinänsä mitään, mutta se herättää kuitenkin kysymyksiä. Ovatko meidän miesten kiinnostuksen kohteet niin paljon muualla? Vai onko paljonkin mielialaa, että ” ei myö kehata”. Vai onko jo opistojen aikojen alusta tarjonta suunnattukin enimmäkseen naisille ja perinne jatkuu? Eivätkö opistot riittävästi tunne ”miesten maailmaa”? Eivätkä oikein välitäkään siihen erityisemmin paneutua?
Varmasti syitä on monia. Käsittääkseni opistoissa on tätä ”ongelmaa” pureskeltu iät ajat. Siitä huolimatta on opistojen hyvä tätä epäsuhtaa pohtia jatkuvasti. Tuskinpa kaikkea on vielä tehty siinä, mitä opistot ylipäänsä itse voivat tehdä tämän asian - eli miesten - hyväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti