Välineistä päämääriin

Suomen mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja Pekka Sauri kritisoi sitä, että tiedotusvälineissä välineellisyys on noussut tavoitteeksi. Poliitikoilla on päämäärät hautautuneet välineitten alle. Puhutaan käsittämätöntä kieltä, vakausmekanismeistä, europondeista ym. EU:n pelastuskeinoista, jotka kaikki menee tavan ihmisiltä ihan sekaisin. Käytetään vaikeaa kieltä ja käsittämätömiä lyhenteitä. Jatkuva uutisointi euroalueen ja maailman talouden luhistumisesta suorastaan horjuttavat kansalaisten mielenterveyttä. Tämä lisää masentuneisuutta. Sellaista masentuneisuutta, johon liittyy motivaation ja tulevaisuuden uskon murtumista.

Mikä oli euroalueen alkuperäinen päämäärä? Se oli ihmiskunnan tasa-arvon vahvistaminen. Tuntuu kuin tämän ovat poliitikot unohtaneet. Poliitikkojen tulisi enemmän kirkastaa päämääriä ja sen mukaisesti pitäisi käsitellä eri välineitä varsinaisiin tavoitteisiin pääsemiseksi. Näin Pekka Sauri Kuusamossa.

EU on iso maailmanlaajuinen asia. Sen kanssa olemme joutuneet elämään - taihdoinpa tai emme. Myöskin tulevaisuudessa, näin uskon. Mutta meitä paljon lähempänä olevat asiat ovat myös tärkeitä, elleivät paljon tärkeimpiä.

Kansalaisopistokin on väline

Kansalaisopistokin on väline. Sen tavoite on omalta osaltaan auttaa ihmisiä elämään rikasta elämää. Tavoitteena tuoda iloisuutta ja elinvoimaa ihmisten mieliin. Tasa-arvoisuutta ja tasavertaisuutta ihmisten kesken. Kannustaa oppimaan uutta, oppimaan kenties uudella tavalla. Vahvistaa yhteisöllisyyttä, johdattaa tuntemaan itsensä entistä paremmin. Opistossa tartutaan ihmisten haluun kehittää itseäään. Sellaisilla hinnoilla ja siten järjestettynä, että opisto olisi kaikkien saavutettavissa. Tiedän, että opistoissa ajatellaan paljon opiston olemassaolon tarkoitusta. Mutta kokemuksesta tiedän myös, että päämäärä saattaa lahmaantua työnteon arjessa. On elintärkeää ottaa joka päivä suuntaa kohti opiston varsinaista tarkoitusta.

Erityisesti ajattelen opistoissa ryhmäkoon viisautta. Taloudellisten ja opetuksellisten syitten lisäksi sillä on aivan erityinen merkitys tuomaan yhteisöllisyyttä. Ryhmä on opiston yhteisöllisyystavoitteen kantasolu. Se auttaa oppimista, toinen toisensa tsemppaamista, innostaa yhtähyvin opettajaa kuin kurssilaisia. Motivoi, kannustaa ja lisää itsetuntemusta. Auttaa osallistujaa ankkuroitumaan itseensä. Muitten kautta lisää elämän ymmärtämistä.

Näin siis parhaimmillaan. Itse kullakin on oikeus olla ryhmässä kiinteästi tai vähemmän tiiviisti. Uskon kuitenkin , että kaikissa tavoissa olla mukana ryhmässä, ryhmällä on osallistujilleen enemmän merkitystä kuin ensi silmäyksellä näyttää.

Yksin olo voi olla monelle helpotus. Yksinäisyyttä välillä varmasti jokainen välillä jopa kaipaa. Mutta on paljon ihmisiä, joille - näin uskon - yksinäisyys ja kaikki mitä siihen liittyy on monen vaivan ja kärsimyksen alkulähde. Opistot, järjestöt ja kaikki muut, jotka saavat ihmisiä kokoontumaan yhteen, tekevät erittäin arvokasta kansanterveystyötä. Niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallisesti.

Vade mecum

Vade mecum - kulje kanssani- oli tämän syksyisen blogikirjoittelun juoni. Ken tätä luki, kulki pikku pätkän kanssani tämän syyskauden ajan. Lämmin kiitos siitä!

Oppimista ristiin rastiin ja lomittain

Mieltä piristää uusien asioiden tutkailu ja uuden oppiminen. Jos vain vanhassa , tutussa ja turvallisessa pysyy, kyllä aivan varmasti jämähtää paikalleen. Nimenomaan henkisesti. Alussa kenties tuntuu ihan mukavalta, kaiken aikaa olla vaan, olla ja tehdä kaikki niin kuin ennenkin. Mutta loppu peleissä siitä ei hyödy kukaan, eikä siitä nauti edes itsekään.

Teimme toissa kesänä ystäväpariskunnan kanssa asuntoautolla Lapin matkan. Ajoimme Joensuusta Kilpisjärven kautta Norjaan. Jäämeren rantoja pitkin ajelimme itää kohti ja Näätämön kautta palasimme takaisin Suomeen ja Joensuuhun.

Matkan jälkeen pasahti päähän tehdä matkalla otetuista kuvista kuvakirja. Syksyllä menin seutuopiston Kuvat kirjaksi -kurssille. Sieltä sain hyviä vinkkejä, kuinka kuvakirja laaditaan Ifolor-ohjelmalla. Niinpä sitten laadin matkasta elämäni ensimmäisen valokuvakirjan. Vaikka itse sanonkin, ihan hyvä siitä tuli. Jos vielä matkalla olisi valokuvakirjanteko ollut mielessä, olisin ottanut paljon enemmän kuvia. Runsaasti kuvamateraalia tarvitaankin, jotta on mistä valita.

Tuttaville on ollut mukava kertoa matkasta ja katsella samalla kuvia. Matka tuli esille myös englannin ryhmässä ja kerroin tästä valokuvakirjasta. Oikopäätä sain tehtäväksi kertoa siitä englanniksi seuraalla kerralla. Niinpä valmistauduin selostamaan englannin kielellä, kuinka kirjanteko-ohjelma toimii. Porukka oli kiinnostunut ja opettajaa myöten ainakin muutamat saivat lisäpontta laittaa omia kuvia talteen samalla tekniikalla. Tuntui mukavalta ajatella, että näin yhdistyivät mukava matka, valokuvausharrastus, tietotekniikan sovellutusten käyttö ja vielä englannin opiskelukin elämän kudelmaksi. Olipa juhlavasti sanottu!

Koirakin voi laittaa ihmisiä kohtaamaan toisensa. Koiraa ulkoiluttaessani tässä yhtenä päivänä
se bongasi kotikyläni linja-autoasemalla bussia odottavan ulkomaalaisen näköisen miehen. Haisteli sitä ja heilutti häntäänsä. No, ryhdyin jututtamaan kaveria. Mies puhui huonosti suomea, mutta englantia paremmin. Pääsinpä ihan kotinurkilla englantia käyttämään. Yllätyksekseni mies sanoi olevansa Irakista, Kurdi-pakolainen ja entinen sotilas. Käytiin mielenkiintoinen keskustelu Irakista, Iranista ja tietenkin Suomen oloista, enimmäkseen englanniksi. Bussi tuli ja ennen lähtöä mies toivotteli minulle hyvää syksyä kädestä pitäen.

Ei kannata elää vain omissa poteroissaan. Ihmisten kohtaaminen tuo rikkautta tapahtuipa se missä tahansa.

Vanhakin oppii

Vanhakin oppii, vaikka vaikealta se välillä tuntuu. Olen aloittanut englannin opiskelun. Siitä on kulunut 45 v, kun viimeksi koulun penkillä opettelin englantia, lauseiden vääntämistä, kääntämistä ja sanojen ääntämistä.

Meidän ryhmässä on pari miestä ja loput naisia. Onneksi ollaan aikalailla samalla tasolla. Mikä on ero omaan kouluaikaiseen opiskeluun? No, ainakin meillä on enemmän rohkeutta. Rohkeutta olla lähes aloittelija. Ei ole tunnetta, että menettäisi kasvonsa, kun ääntäminen menee pieleen. Tai kun sanoja ei meinaa löytyä mistään muistin lokerosta. Muutenkin oma puhe tuntuu niin tönköltä, niin tönköltä. On helpottavaa, kun ei ole paineita olla niin tietävä. Eläkeläisenä on ehkä elämänsä uroteot jo tehnyt. Enemmän sietää turhautumista ja omaa osaamattomuuttaan.

Mutta joka kerta oppii jotain uutta - tai mieleen tulee aikaisemmin opitut sanat. Se tuntuu mukavalta. Kun opettajakin on ymmärtäväinen ja kannustava, sitähän ihan innostuu oppimaan lisää englannin kieltä. Hyvä kysymys itselleen: miksi? Aina silloin tällöin tapaa vain englantia puhuvan ihmisen, jonka kanssa haluaisi edes hieman jutella. Ainakin ulkomaan reissuilla vähäisestäkin kielitaidosta on hyötyä ja voi olla iloakin. Muutenkin englanti on niin läpitunkevasti suomalaisessa mediassa ja arjessa, että ei haluttaisi olla ihan sivussa sen ymmärtämisestä.

Kun opettaja on innostava, itsekin innostuu omista edistysaskeleistaan. Kasvaa halua oppia lisää. Kielen oppimisesta voi tulla itseisarvo. Opiskellaan sitä vaikka ihan huvikseen, jos kerta huvittaa. Olen jopa opettajan ehdotuksesta tilannut kirjastosta Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä alkuperäiskielellä. Se on esimerkiksi sellainen kirja, jota voisivat meidäntasoiset lukea ja opetella ymmärtämään painettua tekstiä.

Kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka on sanonut, että aikuisoppimisessa motivaatio ja innostuneisuus ovat a ja o. Hän ja monet muutkin alan tutkijat ovat vahvistaneet sen, minkä moni aikuisopiskelija on tiennyt ja tuntenut omassa itsessään. Motivaatio laittaa liikkeelle, on potku persuksille. Innostuneisuus on siinä mukana, mutta se nimenomaan pitää yllä tekemisen paloa.

Saa nähdä miten käy. Toivottavasti ei motivaatio sammu eikä innostuneisuus läsähdä tulevan talven aikana.

Syksy on uusi aloitus

Takana lämmin kesä. Monet olivat kesän uurastukset ja kun syksy saapui, alkoi sadon korjuu. Mustikat, puolukat, omenat ja tyrnit kypsyivät tänä syksynä melkein yhtä aikaa. Sato sadon perään pukkasi päälle niin että kiirettä piti, mutta mukavaa sellaista – enimmäkseen.

Syksyssä on kaksi puolta. Toisaalta on surullista luopua lämmöstä ja valosta. Toisaalta luonto muuttuu värikkääksi ja ilman kuulaus tuo raikkautta. Tuntuu siltä, että voi ja haluaakin antaa itselleen enemmän aikaa. Tehdä sellaista, josta itse tuntee saavansa elämäänsä uutta eliksiiriä.

En ruvennut tällä kertaa ensimmäiseksi selailemaan kotikunnan harrastusesitteitä enkä Joensuun seudun kansalaisopistonkaan ohjelmaa. Vaan aloin miettiä, mitä minä tarvitsen, mikä minua kiinnostaa ja mitä haluaisin opiskella ja harrastaa. Ja sitten vasta rupesin katselemaan, mitä on tarjolla eri järjestäjillä.

Keväällä otimme seuraksemme pienen iloisen koiranpennun. Kun koiraa ei liiemmin ole ennen ollut, niin ei kai se tuhmenna, jos menee pentukurssille saamaan opastusta koiran kouluttamiseen perustavoille. Lisäksi tuntui, että jotakin liikunnallista pitäisi olla myös ohjelmistossa. Myös ruostunutta kielitaitoa – aivo jumppaa samalla – olisi hyvä kohentaa. Minulle sopiva miesten liikuntaryhmä löytyi, samoin kuin englannin kurssi vähäisen perustaidon omaaville. Kaikkia mainittuja tarjoaa Joensuun seutuopisto.

Syksyisin sitä miettii näin eläkeläisenä, mitähän sitä talven mittaan tekisi, ettei kelottuisi aivan pystyyn. Ensimmäisenä on mielessä hyöty. Mitä minä hyödyn esim. jostakin kurssista. Samanaikaisesti oikeastaan ajattelee sitäkin, mitä iloa siitä minulle on. Samalla voisi kenties tavata erilaisia ihmisiä. Ja tietenkin, pystynkö kulkumatkan vuoksi kurssille menemään. Nämä lienevät tutut kysymykset monelle.

Me miehet olemme kansalaisopistoissa vähemmistönä. Opistossa kuin opistossa on ainakin 70 % naisia. Mitä pahaa sitten on ”tätiopistoissa”. Ei sinänsä mitään, mutta se herättää kuitenkin kysymyksiä. Ovatko meidän miesten kiinnostuksen kohteet niin paljon muualla? Vai onko paljonkin mielialaa, että ” ei myö kehata”. Vai onko jo opistojen aikojen alusta tarjonta suunnattukin enimmäkseen naisille ja perinne jatkuu? Eivätkö opistot riittävästi tunne ”miesten maailmaa”? Eivätkä oikein välitäkään siihen erityisemmin paneutua?

Varmasti syitä on monia. Käsittääkseni opistoissa on tätä ”ongelmaa” pureskeltu iät ajat. Siitä huolimatta on opistojen hyvä tätä epäsuhtaa pohtia jatkuvasti. Tuskinpa kaikkea on vielä tehty siinä, mitä opistot ylipäänsä itse voivat tehdä tämän asian - eli miesten - hyväksi.